Marliini jahdissa.

Antigua jäi taakse ja retkikunta eteni Montericoon. Montericossa tarkoitus oli mennä kalaan ja parinpäivän tutkimisen jälkeen reissu vihdoin buukataan. Luvassa 6 tuntia isojen kalojen perässä! Lompakko kärsii, mutta sitä on nyt niin kauan odotettu, että aamua odotetaan innolla. Aamu klo 4 retkikunta ryömii loistomajatalosta (not) ylös ja aamupalan jälkeen 5 bussilla lähdetään matkaan. Bussilla tunti ja pieni kävely moottoritien reunaa + hiace kyyti tuo pojat Puerto Quetsaliin ja Pez Vela mestoille.

Pablo venailee baatilla, hieman myöhässä 7.30 päästään lähtemään. Tankkausta ja säätöä.prkl. About 40min aaltojen jälkeen päästään mestoille. Ensimmäiset 30min menee ihan hissukseen ja radiosta kuuluu koordinaatteja Pablo käskee kelaileen vermeet ylös. Nopea siirto ja uudestaan 5 vapaa tanaan. Pienen uistelun jälkeen nähdään marliinit ja purjekalat pintomassa. Vittu mikä fiilis. Ei mene hetkeäkään kuin yksi isomölli käy kiinni, mutta tilanne on niin nopea ja siima katkeaa välittömästi. Hyppivä mariliini on kyllä melkoinen näky ja arviot ovat about 70-90kg väliin(mutta jos joku kysyy niin yli satakiloa!!!).
Ilme poikien naamalla on kyllä vakava koska edes yrittämään ei päästy saatikka edes kiinni vapaan. Paikkaa kierrellään ja kaarrellaan mutta toiset eivät tartu ja lopulta piakkoin häviävät näkyvistä. Loppupäivä tarjoaa vaivaiset 2 tonnikalaa ja muita tärppejä ei ole!

Kokemuksena oli mahtava harmiksemme isoa mölliä ei päästy väsyttämään. Rahalla tässäkin hommassa pärjäisi. Koko päivän kestävä reissu isolla jahdilla maksaa 1400dollaria ja mestat ovat paremmat. Radiosta kuullaan eräänkin baatin saldoa.. ”Vasta 5 saatu, alkua vasta” ja aamusta nähdään miten jenkki bisnesmiehiä tulee hienoilla autoillaan isoine vapoineen ”kalastamaan” ja omakotitalon kokoisella jahdilla lähdetään vesille. Retkikuntamme toteaakin rannalla, ”noilla on tollanen baatti ja meillä tällänen baatti” no elämä on.

No pettyneet kalastajat palaavat tonnikalojen kanssa majatalolle jossa tehdään diili keittiön kanssa. Toinen teille ja toinen meille paistettuna kiitos! Pakko myöntää, että tuskin koskaan syön yhtä kallista tonnikala pihviä... Kauheasti tilanne ei naurata, koska isot rahat satsattiin ja kalaa ei tullut. Mutta kokemusta rikkaampana ollaan ja katsotaan mitä Nicaraguan rannat tarjoaa. Ja kalastus on kalastusta. punto.

Yleisesti Guatemalasta jää hyvät fibat. Leppoisaa bossea ja eivät hirveästi koita ukottaa. Matkaaminen sika helppoa, hiacet hakevat majatalosta ja vievät majatalolle. Hinnoissakaan ei ole eroja merkittävästi kanabusseihin ja molempia vaihtoehtoja kokeiltiin. Mutta jos matkan taittaa 2 tuntii suoralla hiace kyytillä taikka 5 tunnin ja 6 bussin vaihdolla on ratkaisut aika selvät. Ja kun hinnoissa ei ole eroa kuin korkeitaan euro.
Mitäs se tarjosikaan sitten. Tikalin rauniot, Semucin vesisysteemit, Antiguan tulivuoret laavoineen ja kalastusta rannalla.. Paljolti aika vierähti vieraillen saniteetti tiloissa... Loiset ja punkit tekivät tepposiaan ja saivat aika-ajoin melko heikkoon kuosiin. No onneksi ”metro” auttaa kaikkeen. Turhaa aikaa kului sairastamiseen, mutta näitä on aina ja toivottavasti nyt sitten taas on iskussa.

Nyt suuntana on jo Honduras ja sukellus mestat!

Guatemalan kikkailuita...

Antiguaan saavuttiin ja viikonpäivät kuluivat nopeata.. Lungi mesta. On mässyä ja mössöä taas.
Vieressä olevalle Pacaya tulivuorelle päätettiin lähteä tekemään pienimuotoinen reissu. Nakkeja ostetaan mukaan, jotta päästään sitten laavalla paistelemaan. No mutta perus systeemit taas se heittää, eli siis menomatkalla jo hieman alkaa heikottamaan, mutta kun kerran päätetty on mennä niin sinnehän sitten mennään. Ja heti eikä viidestoistapäivä kuten isä yleensä sanoo. Ylämäkeen kiipeämistä kestää noin 1,5h jotka muille ovat helppoja mutta meitsihän hikoilee ja röhisee kuin pieni porsas poikineen. Tajuissa pysytään ja kai se taas hienoakin on sitten. Laavan reunat saavutetaan ja sitten enään loppusilaus laavan päällä kävely (mustaa) etsiskellen mistä kuuma virta menee. No lopulta perille päästään ja Kalle paisteleekin nakit yksikseen meikäläisen haukkoen happea ja koittaen pysyä tajuissa. Että taas oli voittaja fiilis!! Pimeäkin tulee ja vettä alkaa satamaan. Pimeän jälkeen lähdetään tassuttelemaan alaspäin, ja onneksi otsalamppu unohtui hostellille joten avaimenperä led lamppu riittänee. Alastulo onkin sitten oma seikkailunsa. Kuume saa sen verran heikoksi että pystyssä pysyminen tuottaa välillä tuskaa, mutta lopulta alas päästään ja vesisadekin on kastellut läpimäräksi! Bussiin ja taju pois.

Paluumatkan jälkeen lämmin suihku ja nauttimaan mukavista kuumeen sekavista unista! Oh yeah! No nää on näitä perusjuttuja joihin tottuu reissun aikana mukavasti.
No se siitä, hienot maisemat, harmi vaan että hieman heitti motin jumiin ja sen takia sitten hieman fiilikset laskivat.
Parit laiskottelupäivät ja mailisotaa hongkongin ja paypalin välillä! Pitäkää perkele verkkonne! Heittäkää vaikka merenpohjaan, mä sitä olisi tarvinnukkaan!! Niin siis sellasta turvaverkkoja koitin tilailla ja perus vituiksihan se meni joten se siitä..

Retkikunta päättää siirtyä Lake Atitlanille jossa tarkoitus on vietellä viikonpäivät. Hiacella Panajacheliin ja sieltä baatilla Santa Cruz nimiselle rantakylälle. Mesta vaikuttaa lungilta ja fiilikset hyvät. On tarkoitus sukellella ja kalastella ja vaikka ja mitä. Paikka vaikuttaa melkoiselta paratiisilta aluksi mutta pikkuhiljaa paikka antaa antimensa esille ja eipä sielä sitten viihdytäkään kuin vaivaiset kaksi yötä ja maitojunalla takaisin Antiguaan!! Syy... Majatalossa puhutaan pelkkää englantia, brittiomisteinen.. Pelkkiä jenkkejä kuhisee ympärillä ja kaikki hokee miten hienoa on. Vielä kun sukelluksia ei saada sovituksi oppaan aikoihin on paketti valmis. Hieno paikka varmasti mutta mittarissa paloi punainen ja silloin on lähdettävä, latuhan on aina vapaa....

Nyt onkin palattu Antiguaan jossa asioiden hoitoa ja matka jatkuu Iztapaan josta kalastusta kysellään ja koska se on kuitenkin liian kallista se skipataan tyylillä ja äkkiä El Salvadoriin.. About 2viikkoa ja pitäisi olla jo Hondurasin Bay Islandeilla.. Heh niimpä niin....

Ainiin ja nyt kaiken sairastelun takia ilmeisesti fiilikset laskeneet ja pienimoitoinen matkustusvitutus päällä mutta tuo on tuttua ja menee ohitse nopeaa..
PS. Sulkialihas hei, usko jo nyt prkl että toimenkuvaasi kuuluu pysyä KIINNI..

Tervetuloa Guatemalaan

Guatemalaa on painettu kohta pari viikkoa ja kaikkea on taas sattunu ja tapahtunu. Niin se vain on, että mitään ei tartte tehdä, kyllä se tekeminen hakeutuu luokse...

Palataanpa ihan tuohon rajanylityshetkeen, eli saavumme Belizen puolelta Guatemalaan, taksikuskit heittävät härskin hurjia "tarjouksia" kuljetuksista. Tarjoukset pitää vielä hylätä, kun ei ole edes Guatemalan leimoja passeissa. Kynät valmiina odotellaan, että päästään täyttelemään kasa maahantulolomakkeita. No, lomakkeita ei kuulu, leimat passiin, muori lyöö 90 päivää oleskeluaikaa ja sanoo että seuraava, näin se hoituu, ei rinkkojen tarkastusta, ei tullilomakkeita tms. Tervetuloa Guatemalaan. Sitten on aikaa hylätä uudelleen ne kalliit taksitarjoukset, hieman heitetään herjaa herrojen hinnoista ja suunnataan kohden hiaceosastoa. Hiacekyytiäkin pitää periaatteesta tingata, kun kuskin ylihintainen alkutarjous on liian ilmiselvä, sama maksetaan, kuin muutkin penkinkuluttajat. No penkinkuluttajia tungetaankin pätkähiaceen ihan muutama, 20 Guatemalalaista ja kaksi Suomalaista taittaa puolentoistatunnin matkan reilussa kahdessa tunnissa. Santa Elenaan päästään ja sieltä pitäisi kuljetus saada vielä Florekseen, eksyneen näköisenä seistään ja odotetaan, että saalis käy pyydykseen... 50, 40, 20, 15, 5 bingo täälä bingo, Pablon tuktuk voittaa ylivoimaisesti lyhyen, mutta ytimekkään tarjouskilpailun.

Floreksesta löytyy sopiva hotelli, tai niin ainakin luullaan... Täällä ei kauaa maleksita, käydään vain Tikalin rauniot katsomassa ja se siinä, tai niin ainakin luullaan...
Rauniot käydään kyllä katsomassa ja hienot ovatkin, isoja temppeleitä keskellä viidakkoa, osa vielä metsän peittämänä, apinoota ja muuta mukavaa näkyy poluilla temppeleiden väleillä. Vietämme alueella ennätykselliset neljä tuntia tulematta yhtään kyllästyneiksi. Tosin, tästä se ilo vasta alkaa... On aika palata hotellille, edellisenä yönä tuli huomattua, että emme nuku yksin. Petikavereina kohtuu mehevänkokoiset luteet, jotka aamuyön tunteina hipsivat tonteille imeskelemään, ei kiva. Vielä kun Petrillä heittää motin kunnolla sekaisin, on paketti valmis. Kaveri huononee silmissä ja silmistä, näkee nimittäin jääkiekkoilijoita huoneessamme ja keräilee pyyhkeitä sukeltamalla, eli mies vaihtoi ulottuvuutta, no kai se siitä, vettä koneeseen. Yön tunnit kuluvat, Petri käy aika-ajoin tarkastamassa saniteettitilojen toimivuuden ja minä tarjoan hyvin läheistä ihokosketusta puolenkilon luteille.

Aamulla jututan hotellin isäntäväkeä, josko pojat vois vaihtaa huonetta, hotellia ei viitsi vaihtaa tai lutikkasota olisi hävitty, vaikka yön hyökkäyksestä tulikin torjuntavoitto. Huone vaihdetaan lutikkavapaaseen vaihtoehtoon, Petri varmistaa paikallisen IDO:n toimivuuden myös uudessa huoneessa, minä järjestelen suurempaa sotavarustelua ja pidän pienen hengennostatustilaisuuden isäntäparin kanssa, emäntä ottaa käskyt vastaan kuten kunnon sotilas, isäntä nikottelee, joten ei ole vaikea valita kuka puetaan "avaruuspukuun" myrkytystoimitusta suorittamaan. Emäntä käy hakemassa asiaan kuuluvat kemiallisen sodankäynnin tykötarpeet. Hyviä mömmöjä löytyy nopeasti ja isäntä marssii kohta yläkertaan suorittamaan hyökkäyksen. Taistelu on tällä kertaa lyhyt, mutta epätasainen, poikien rinkatkin saavat harkitut osumat isännän myrkynheittimestä, ei pitäisi elukoiden liftata kyydissä. Petrin olo hieman paranee illan mittaan, mutta sota on vaatinut veronsa ja minun oloni heikkenee. Muistellaan viime vuoden Mighty Amazonia ja Rio Napoa, tämän hetken oireet tuovat kovan deja vu ilmiön. Ei muuta kuin apteekkiin mars ja levyt metronidasolia kiitos, tujut alotukset naamaan ja myös sisäinen sodankäynti on aloitettu, Petrillä oliot perääntyvät viidessä tunnissa, minulla parissakymmenessä. Parin päivän suunniteltu Floreksen keikka venähtääkin viikon mittaiseksi selviytymistarinaksi, tosin selviytyjien määrä on pieni verrattuna sodan aloittaneiden määrään, luteitakin oli ihan huolella, alkueläimistä puhumattakaan.

Matka jatkuu, tällä kertaa suuntana on Lanquin, josta pitäisi tehdä päiväisku Semuc Champeyhin uiskentelemaan kalkkikivikuopissa ja ryömimään tippukiviluolassa. Lanquiniin päästään, mutta ei oikein houkuttele, yhdeksän henkeä lähti matkaan, kaksi jatkoi hetimiten Semuciin, 79 vuotias queen elisabeth ei tiedä minne mennä, espanja taittuu muchas gracias verran, no hän jää Lanquinin kylään, loput kuusi mietitään erään hostellin edessä seuraavaa siirtoa. Semucin hostellin sisäänheittäjä vetää ässän hihasta, ilmainen kuljetus perille, bingo, kuusi vapaaehtoista löytyy heti (jos jotain saa ilmaiseksi, se otetaan). Matka jatkuu kuorma-auton lavalla, no mutta tienvarressa ellu matkalaukkuineen haahuilee ja huutelee englanniksi Guatemalalaisille, ei oikein mene kaiketi perille. No elluhan napataan kyytiin ja loppujen lopuiksi koko porukka suuntaa siis Semuciin. Siellä vietetään kolmisen päivää erilaisten vesiaktiviteettien parissa. Kalkkisillalla käydään hyppimässä ja uimassa, tippukiviluolassa uidaan kynttilät kädessä, joessa tuubaillaan jne. Niin ja ellukin on erittäin tyytyväinen, kun löysi etsimänsä limestonebridgen.
Ja jälleen matka jatkuu, nyt ollaan Antiguassa (niin on myös muuten ellukin) ja mietitään mitä huomenna...