Potosi ja hopeakaivokset.

Noniin, retkikuntamme on edennyt Potosin kaupunkiin. Potosin korkeus 4060m ei onneksi ole aiheuttanut "mitaan" oireita, pienta paansarkya lukuunottamatta. Akkiseltaan kaupunki on vaikuttanut Uyunia halvemmalta ja huomattavasti mukavammalta. No mutta miksi Potosiin? Koska halusin nahda hopeakaivokset ja aidon kaivostoiminnan. Eilen koitettiin etsia sopivaa touria kaivoksille mutta mitaan erikoista ei ilmaantunut. Real miners, Real mines, Real sita ja tata, sita kaikki lupasivat. Sitten tavattiin muutama muu matkaaja jotka tiesivat entisen kaivostyolaisen, joka jarjestaa kierroksia "oikeille" kaivoksille. Aluksi vahan kylla epailin settia mutta pakko se jokin oli ottaa ja sehan sitten valittiin. Teami koostui 5:n heebon porukasta.

Aamun valjetessa klo 7 tavattiin torilla opas, josta matka jatkui "miners storeen" eli tyolaisten kauppaan. Sitten alkoi jo vahan kiinnostus heraamaan kun ostoslista selvisi. Mukaan tarttui 4 sekapussia settia, sisaltaen sytytyslankaa, dynamiittia, TNT:ta, nalleja jne. Torilta hieman evasta tyolaisille: pirtua, kokalehtia, tupakkia jne. Pitaahan tyolaisten jaksaa painaa pitkaa paivaa, raskas tyo, raskaat evaat. No mutta matka jatkui varusteita hakemaan, saappaat jalkaan, erittain tyyliin sopivat eriparin tuulihousut (mikkihiirikuviolla), takki paalle, kypara/lamppu ja hit the road, vielakin epailytti vahan. Kyyti vuorelle tapahtui rekan lavalla, paikallisten tyolaisten kanssa, kieltamatta 5 valkoihoista erihienojen varusteiden kanssa hymyilytti miehia.

Saapuminen perille alkoi jo hieman piristamaan mielta etta tasta voi viela tullakin jotakin. Eka 30min meni lahjoessa tyolaisia kokalehdilla, tupakilla ja pirtulla. Luvan ostosten pamauttamiseen tullessa, alkoi jo hymyilyttaan. Hieman syrjemmalle ja "AVOT" paukut kehiin. 4 "pommia" niista kyhattiin ja 8 min. sytytyslanka kaikkiin. Oppaamme oli kylla melkoinen MacGyver, siihen malliin tuohu kavi. Kaikki tulille ja sitten eikun kuvia ottamaan, oppaalla dynamiitti suussa pojilla TNT kasissa ja lanka palaa.. Tassa vaiheessa ei enaan epailyttanyt. Saksan poikaa meinasi jo alkaa hieman jannittaan kun kuvia oteltiin, sen verta vauhdilla lanka paloi. Pommit hiekkavalliin ja hieman syrjenpaan katsomaan. Pum, eka dynamiitti potko pamahti, melko vaisua.. pum pikku tnt paukku, melko vaisua vielakin. PUM PUM, ja kaksi isompaa TNT settia napsahti, V.... mika jysays, melko hienoa. Kaikki nauraa ja opas kyselee oliko kivaa, no oli totta kai.

Sitten alkoi vasta se kaivostoiminta. Pieni kuvaus alkuun miten paikalliset tekee homman. Kaivokset olivat 1500 luvun lopulta olleet toiminnassa, aluksi inkojen toimesta ja sitten espanjalaisten hallitsemana orjia kayttaen. Kaytavat ovat matalia, kapeita ja osasta todella kuumia. Lampotilat vaihtelivat 0-45 asteeseen. Paikalliset tyoskentelevat joko: omistajana, apulaisena, tyolaisena, tarkastajana jne. Tyolaisen palkka on 8 tunnin paivasta noin 6 euroa. Mitaan hengityssuojaimia ei ole, koska ne ovat kalliita. Useimmat tyoskentelevat 36 tuntia yhdella ruokailulla ja muuten energia tulee vaan kokalehtia pureskelemalla ja pirtusta hieman lisapotnea hakemalla. Tupakiksi laitetaan aina taman tuosta etta ei paase pelkka poly keuhkoja sotkemaan. Monet aloittavat tyot 12-15 vuotiaina ja jatkavat niin pitkaan kuin henki pihisee, noin 30-40 ikavuoteen asti. Aluksi pamautellaan hieman paukkuja jonka jalkeen, tyolaiset hakkaavat hakkuja ja lekoja kayttaen kivet lohkareiksi, josta ne kapeita karryja kayttaen tyonnetaan vuoren sisalta ulos. Ulkona lastaus ajoneuvoon tapahtuu taysin kasivoimin. Jatkojalostus tapahtuukin sitten jossain aivan muualla. Reilu peli, Bolivialaiset tekevat raskaimman tyon ja saavat huonoimman liksan.

No mutta siihen meidan luolaseikkailuun. Kavimme 5:ssa eri kaivannossa, josta parista pieni kuvaus.
Eka luola. Alkumatka taittui pienta etukumaraa ja kyykkya kayttaen hienosti, fiilinki hjyva. Kuvia seinilta ja jee jee real miner settia. Luola pienenee, kumara syvenee ja nauru vahenee... Karryja tulossa vastaan, ei mahdu ohi, hurry,hurry, RUN RUN kuuluu ja tuhatta V.... eteenpain leveampaan kohtaan, jossa ohitus onnistuu. Janottaa, heikottaa, paata sarkee, pimeetakin on.. Matka jatkuu.. Karryja tulossa ja menossa, paa osuu tamantuosta kattoon ja kivia putoilee. Enaan ei mahdu kaveleen vaan valista kontataan ja melkein jo ryomitaan. Sitten ajantajusta jo sekaisin varmaan tunnin setin jalkeen ollaan perilla 800m sisalla vuoressa jossa hakkuu tapahtuu. Hengissa ollaan, HELMEA. Vetta moottoriin ja istuskelua, tyolaisia lahjotaan taas pirtulla ja kokalehdilla. Oikeastaan kaikkia keta nahtiin niin lahjottiin ko. tuotteilla. Sitten lekamies kehuu pitavansa taukoa ja joku voisi jatkaa tasta lohkareiden murskaamista. Bingo, taalla bingo, mina heti kehiin nayttamaan mista suomalaisen ruisleivan WATIT koostuvat. Pari iskua ja lohkot murskana, HEH melko aija fiilis, lisaa lohkoja ja leka rikki.. No minka sille sitten voi.. Heh tottapuhuen hyva etta leka rikkui koska yhtakaan iskua enempaa en olisi jaksanutkaan. Noh heppujen mukaan minusta olisi lekamieheksi. Fiilis oli kylla loistava, kaikki taisivat jotakin tyovaihetta siina koittaa ja hupasaa oli. Paluumatka takaisin ulos sujuikin sitten jo hieman paremmin. Tama taisi olla toinen luolista joissa kaytiin ja ilma oli hengitettavaa ja kohtuu viileaa.

Toinen luola. Vetta jokapaikassa, saappaat vuotaa, hiki valuu, 40 lampoa. Ei niin hjyva fiilis enaan. Myrkkykaasu haisee ja vaikea hengittaa, opas kehuu etta eteenpain. Ihme kasvustoja pitkin seinamia ja tukipalkeissa vaikka ja mita, ei kuulemma vaarallista, EIPA. Matka tyssaa sortumaan taikka toisin sanoen siihen kun porukan pokka loppui, kun kertakaikkiaan hengittamaan ei enaan kunnolla pystynyt. Jossain vaiheessa tajuntakin alkoin, jo sumentumaan tai ainakin se silta tuntui, 8 tuntia seikkailua takanapain.

No mutta lopputulokseen retkikuntamme on erittain tyytyvainen, ja paasimme kokemaan sita ihan aitoa toimintaa. Asken tapasimme suolaretken puolalaispariskunnan ja hekin olivat tutustuneet kaivokseen. HEHHEHE olivat kokeneet turistitoimintaa, ilman paukkuja ja vain 4 tuntia seikkailua. Myonnettakoon etta nyt on paikat aika puhki ja real miner fiilinki. Huomenissa pitaakin keksia sitten jotain hauskaa taas, olisikohan taalla singolla ammuntaa tai vastaavaa..

Niin ja turvallisuudesta. Olihan siella luolissa turvallista, luonnollisesti, yli 400 vuotta vanhat luolat, mika niihin nyt yhtakkia tulisi. Ja viime vuosina tyolaisia ei ole enaan kuollut montaakaan...

PS. Kannattaa katsoa elokuva Devil`s Miner, antaa hieman nakokantaa hommaan.
http://www.thedevilsminer.com/index_new.html

Suolaa suolaa enemman suolaa

Nyt on sitten suola-aavikot bongattu ja paljo muutaki, niin ja onpahan tullut istuttua autossa. Ja kuinkas sitten kavikaan, no.
Reissunhan piti startata kello 10:30, no joo mañana, tai ei ny ihan. Matkaan kuitenkin paastiin ja porukka koostui kahdesta puolalaisesta, yhdesta ranskiksesta ja irlantilaisesta, niin ja tietenkin oma kahden hengen retkikuntamme. Ja olihan siella autokuski/opas ja hanen vaimonsa, joka toimi vaimona olemisen ohessa myos kokkina. Kolmen paivan retken aikana meidan eteemme saatettiin suola-aavikoita, hiekka-aavikoita, kivi-aavikoita ja aavikoita. Lisaksi naimme erivarisia jarvia ja vuoria, suurin osa vuorista oli tulivuoria, joista vain yksi hieman tuprutteli ja kyseisen olimme kylla jo nahneet tiukoista turvatarkastuksistaan kuuluisalta Bolivian raja-asemalta.

No suola-aavikossa ei nyt paljon kertomista ole, tai oli se kai maailman suurin. Kilometrikaupalla suolaa, joka maistui tosi suolaiselta ja sattui olemaan viela valkoista, auringonpaisteessa hieman haikaisi. Suola-aavikko olikin loistava paikka hieman erilaisten valokuvien ottamiseen.. Suola-aavikolla olevassa saaressa nautimme sitten maittavat laamanlihapihvit ja katselimme korkeita kaktuksia. Ensimmainen yokin vietettiin suolasta tehdyssa hotellissa, suolaa oli siis kaikkialla, myos ruoassa. Hienot auringonlaskukuvat epaonnistuivat, kun aurinko laski nopeampaa kuin ajatus.

Toisena paivana sitten alkoi tapahtumaan, auton hajoamisen lisaksi naimme erilaisia jarvia ja aavikoita tolkuttoman maaran. Jarvissa oleskeli paa-asiassa erilaisia flamingoja ja sorsia, jarvet oli nimetty paaosin niiden varin perusteella (laguna verde, laguna colorada, laguna blanca jne.). Aavikoilla paasimme sitten bongaamaan perinteiset vikunjat (laaman kaveri, EI kasvi) ja laamat, niin ja oravan tapaisen rottaa muistuttavan janiksen, viskatsan, niin ja olihan siella sitten viela strutsin sukulainen, nandu. Toinen paiva kun kaantyi yoksi, alkoi retkikuntamme (suomalaisedustajat) paita sarkea, nousu yli 4000 metriin ei ollut kovin kivuton, koska totuttelumme oli jaanyt hieman puolittaiseksi. Yopyminen tapahtui 4300 metrin korkeudessa, siis 600 metria korkeammalla, kuin esimerkiksi Uyuni. No siitakin selvittiin ja uusi aamu koitti onneksi varhain ja heratyskoputukset ovelta kuuluivat kello neljalta.

Viimeinen paiva aloitettiin sitten vauhdikkaasti ilman aamupalaa ja siirryimme pikamarssia rikkipitoisia geysireja katsomaan. Kun ne oli bongattu siirryimme kuumaan "maauimalaan", samalla paikalla saimme myos vihdoin sen aamupalan, matkan aikana kavaisimme autolla 4950 metrin korkeudessa ja ihan renkaat maassa. Matkaa jatkettiin myos taalta kohtuu ripeasti ja poimimme myos kyytiin eraan irlantilaismatkaajan matkan varrelta, kyseisen hepun matkanjarjestajan autosta oli rengas pudonnut kesken matkanteon. Chilen rajalle tuntui olevan kohtuu kova kiire, mutta matkalla naimme viela Llicancaburin tulivuoren ja joitakin erivarisia jarvia ja paljon flamingoja, niin ja Desierto de Dalin (Salvador Dali:maisia kivia hiekassa). Chilen rajalla ranskis ja irlantilainen (alkuperaisedustaja) hyppasivat Chileen menevaan bussiin ja me muut lahdimme takaisin Uyuniin. Matka takaisin piti ilmeisesti taittaa uuteen Bolivian ennatysaikaan, sen verran reippaasti kuskimme oikea jalka tuntui suoristuvan. No perille paastiin yhdeksan tunnin ajomatkan jalkeen ja suihku tuntui kohtalaisen hyvalle.

Sitten yksi yleishyodyllinen huomio. Taalla Boliviassa nuo julkiset wc:t tuntuvat toimivan nyyttikestiperiaatteella, eli jos pyyhit, tuo omat paperit. No kauaahan tuo Suomesta tuotu yksi rulla ei kestanyt, mutta muisto siita elaa yha. Nimittain takalaista sontapaperia kutsutaan Suomessa santapaperiksi, tai sitten kreppipaperiksi, pinkki vari tuntuu olevan vessapaperirintamalla kovaa valuuttaa.

Sellaista talla eraa

Matka Boliviaan..

Retkikuntamme matka starttasi Calamasta 6.30 kohden rajaa. Matka taittuikin mukavasti nukkuessa ja Chilen rajalle saavuttiin noin 10 aikoihin. Aikaisemmilla rajoilla onkin rinkat pengottu ja kateltu tavaroita, mutta Bolivia on niin ystavallinen maa etta ei ole niin noponnuukaa mita tanne tuo. Chilen puolella leimat vain passeihin ja vajaa 300m kavelya Bolivian puolelle, missa jo muutama bussi odottikin. Kavellessa katseltiin jo toista bussia etta tuolla pojat menee, mutta sehan kerkesi lahtemaan matkoihin ennenkuin kerkesimme paikalle. Onni onnettomuudessa, jaljelle jai aivan loistava kulkupeli. Kulkupelista kohta lisaa. Anyway, jokunen kilometri taitettiin matkaa Bolivian passitarkastuksiin, minkaanlaisia tutkimuksia ei ollut. 21 bolivianoa rajamies meilta nyysi, sen tosin muiltakin otti. Kaikin puolin rajojen ylitys meni aivan loistavasti, ilman mitaan kommelluksia.

Mutta nyt siihen kulkupeliin, kuvakin tulee jossain vaiheessa.
Tama kokemus oli kylla ainutkertainen, tosin ei varmastikaan viimeinen taala maassa.
Kuljettajana toiminut "pablo" oli ilmiselvasti kokenut rekkamies. Taman pystyi tunnistamaan tuplapoljennoista ja valikaasusta. Kovissa nousuissa oli oikein ilo kuunnella turbomotin kehraamista(verrattavissa 110:n), kun pablo ammenti laatikkoa tutuin ottein. Tuli oikein ajat turvesuolla mieleen kun kuunteli pablon ajosuoritusta. Pakokaasun maara kertoi sen etta mitkaan EU-pakokaasukriteerit eivat aivan valttamatta tassa pirssissa toteudu. Jousituksesta sen verran, etta sita EI ole. Noh mihkas sellaisia hompotyksia nyt tarviikaan, EI mihkaan. Matka Bolivian rajalta kesti noin 5 tuntia. Matkalla muutaman kerran oltiin ihan jonkin tapaisella tiella, mutta paaosin matka taittui ihan vaan aavikkoa pitkin, tasta pienet heilahdukset valilla saattoivat johtua.

Perille Uyuniin paastiin turvallisesti ja hotellikin loytyi nopeata, 25 bolivianon hintaan. Onneksi korkeus ei ole viela aiheuttanut mitaan oireita retkikunnallemme. Uyuni tarjoaa matkaajalle vaikka ja mita. On pizzaa,pastaa, massya ja mossya. Reissuja pitkin ja poikin, sinne ja tanne.
Eilen matkaajat nalkaisina sortuivatkin helppoon ravintola massyyn, myonnettakoon etta pasta carbonada heilahti kupoliin ilman minkaanlaisia mutinoita.
Huomiselle varasimme 3 paivan mittaisen aavikko-reissun. Tarkoituksena on ottaa haltuun suola-aavikko, suola hotelleineen ja ihmetella vihreita,mustia,valkoisia jne jarvia. Poiketa aamupesulla kuumassa lahteessa 5000m korkeudessa ja mitahan muuta.. Noh minun espanjan taitoni loppui puolessa valissa, kun matkaopas kertoi mita reissussa tehdaan ja missa yovytaan... Toinen yo pitaisi olla kuulemma kylma joten makuupusseja paastaan nyt testaamaan. Nyt kylla jo innolla odottaa mita tuleman pitaa, sen verran erikoista settia pitaisi olla luvassa, noh tosin tamantyyppia reissuja tehdaan taalta paivittain. Reissujen tarjoajia loytynee noin 60-70kpl. Reissaajien maarasta huomaakin etta menekkia reissuille varmasti on.

Tammosta talla eraa, 4 paivan paasta lisaa tarinaa..EHKA

Aurinkoa ja hiekkaa

Nyt on sitten oleskeltu kohtalaisen kuivissa paikoissa, eika auringolta ole voinut valttya. Talla hetkella majailemme Calamassa, Atacaman aavikkolla olevassa kaupungissa. Taskuistamme loytyy kylla bussiliput Ollaguen raja-asemalle, josta hyppaamme toivon mukaan Bolivialaiseen bussiin ja jatkamme Uyunin kaupunkiin. Sitten tuleekin testattua, kuinka retkikuntamme kestaa siirtymisen korkeampaan ilmanalaan. Calama sijaitsee 2700 metrin korkeudessa, mutta Uyuni jo 3600 metrin korkeudessa, saapa nahda kuinka kay.

Calamassa ollessamme olemme tutustuneet alueen yhteen "vetovoimatekijaan", Chuquicamatan kuparikaivokseen ja kyseessa sattui viela olemaan kohtalaisen suuri avolouhos (3,5 km levea, 4 km pitka ja kilometrin syva). Eli kunnon monttu on kyseessa, louhoksen pohjalta kiviaines lastataan pikkuisiin kuormureihin (8 metria levea ja kantavuus 350-400 tonnia). "Autot" kuskaavat kiviaineksen seulottavaksi, jonka jalkeen tuo kupari sitten "tislataan" erikseen jatkokayttoa varten. Suurin osa tuosta kuparista matkaa Kiinaan ja vielapa sen samaisen Antofagastan sataman kautta, jossa muutama paiva sitten olimme. Kiertoajelun aikana opas kertoi, etta alueella ei ihan joka hetki sada, viimeksi satoi kuulemma 2006 helmikuussa. Kiertoajelun paatteeksi retkikuntamme jaikin sitten ilman paluukyytia ja 16 kilometrin matka Calamaan piti jotenkin taittaa. Matka kaivokselle taitettiin kollektiivitaksilla, mutta hinta oli torkeat 1200 clp per nupi. Joten saastosyista paluukyytia varten nostimme peukalon pystyyn ja jo kahden tunnin odottamisen jalkeen ystavallinen kaivospomo kuskasi meidat Calaman ytimeen. No saipahan pari tuntia miettia, mita sita tanaan syotaisiin..

Turisteille Calama ei oikeastaan muuta tarjoakaan, vaan varsinainen turistirysa loytyy San Pedro de Atacaman kylasta, joka sijaitsee noin 100 kilometria etelaan Calamasta. Me otimme kyseiseen paikkaan vain paivaretken, eli halvimmat bussiliput. San Pedrokaan ei itsessaan tarjoa kuivuutta ja aurinkoa kummempaa, mutta sielta jarjestetaan mieleton maara erilaisia retkia, suola-aavikoille, kuumille lahteille, jarville jne. jne. Syy miksi emme valinneet tata hostellien tayttamaa paikkaa, vaan palloilimme pari tuntia Calamassa etsimassa majapaikkaa, loytyy rahapussista. Hintataso San Pedrossa on todella korkea ja saastavaisina retkelaisina majoitumme talla hetkella hotellissa, joka kustantaa 5000 clp per nupi. San Pedrossa samasta olisi saanut pulittaa varmaankin kolminkertaisen summan.

No nyt on aika jattaa Chile taakse ja suunnata halvempiin maihin. Toivon mukaan huomenna iltapaivalla majailemme Boliviassa, jossakin halvassa hostellissa, emmeka pode minkaanlaista kipua korkeudesta johtuen, kop kop kop.

Yleishopinaa

Aika on kylla kulunut todella nopeata ja espanjankielen oppimisessa on viela allekirjoittaneella treenaamista, mutta pikkuhiljaa se tasta. Vihdoin taas kelitkin ovat olleet lampimat joten ei ole tarvinnut kayttaa takkia ja pitkia housuja. Shortsit ja t-paita ovatkin meikalaisen mieluisimmat matkailuvaatteet. Viela kun paikallisia "fishermand" kangas housuja ei ole tullut ostettua.

Viimeinen viikko on hujahtanut nopeasti. Matka Argentiinasta tanne Antofagastaan, Valparaison pyorahdyksen kanssa onkin mennyt flunssaa parannellessa, minka tulin fiksuna miehena hankkineeksi vesisateessa Barilochen kavelyreissulla. Noh, Antofagasta onkin mennyt nauttien hyvasta merisapuskasta ja istuskellen puiston penkeilla. Leppoisa aika taalla onkin antanut tutkimusryhmallemme aikaa tehda visuaalista tutkimustyota. Tuloksia onkin tullut huomattua. mm Antofagastalaiset vastakkaisen sukupuolen edustajat omaavat melko reilun kokoisia etuvarustuksia, lieneeko tahan syyna kenties vuoristoperainen juomavesi, no tieda hanta mutta tutkimustyo on ollut mieluisaa. :)
Muuten Argentiina VS Chile voisi mainita seuraavaa.
Argentiinalaisista.
-Ovat pitempia
-Polttavat paljon
-Bussilipun hintaan sisaltyy sapuskaa
-Puhuvat ymmarrettavaa espanjaa
-Ylipaataan WC:t olivat aina "siisteja"
Chilesta.
-On halvempi monessa suhteessa
-Kieli on hankalaa ymmartaa
-Polttavat saadyllisesti
-Rakennus tekniikka ei ole ihan niin noponnuukaa

Semmosta talla kertaa.
Huomenissa pitaisi lahtea aamusta kohti Calamaa/San Pedro de Atacamaa ja muutaman paivan paasta kelkka kohden boliviaa.

Pitkia bussimatkoja

Aika on vierahtanyt huomaamatta ja edetty on Barilochesta noin 3000 kilometria. Lahtiessamme Barilochesta nappasimme lyhyen (5 h.) bussiyhteyden Chilen puolelle Osornoon. Osornosta ostimme heti jatkolipun Valparaisoon, johon bussi lahti kello 20:00 ja perilla piti olla mas o menos 12:00. Valparaisosta olemme viela matkanneet vajaan vuorokauden pohjoiseen, Antofagastaan. Kyseisten kaltaiset yobussit ovatkin olleet varsin sopivia, saastaa majoituksessa, eika hukkaa paivaa autossa istuskeluun ja on vielapa maaranpaassa aamupaivalla, jolloin hostellin etsiminen on helpompaa ja kuulemma turvallisempaa.

No joo, Valparaisossa vierahti kaksi paivaa, tosin alkuperaisen "suunnitelman" mukaan siella piti viettaa hieman enemman aikaa. Kaupungin hehkutettu kauneus tuli todettua varsin nopeasti. Retkikuntamme yhteinen mielipide oli, etta vaikka Valparaiso kuuluu maailmanperintoluetteloon, sen kauneus voi aavistuksen aiheuttaa mielipide-eroja. Kauempaa katsoessa kaupungin varikkaat vuoren rinteille rakennetut talot muodostavat kauniin mosaiikin, mutta kavellessa katuja emme samaan tunnelmaan paasseet. Sahkojohdot katujen ylla muodostavat kuitenkin komean seittiverkoston ja paperisilppu kaduilla tuo lumisen tunnelman.

Valparaiso siis jatettiin aika nopeasti ja suunnattiin lahemmas Atacaman aavikkoa, tai ajeltiinhan sita jo muutamia tunteja, hiekkaa hiekkaa hiekkaa ja hiekkaa, oli sia joku kivikin joukossa. Talla hetkella kulutamme aikaa Antofagastan kaupungissa. Kaupunki on rakennettu meren rannalle satamakaupungiksi ja sita se on tallakin hetkella, Atacaman rikkaudet (mm. kupari) kulkevat tata kautta. Huomiota on herattanyt erityisesti, kaupungissa meneillaan olevat mittavat rakennustyot ja pankkien hirvittavan suuri maara. Syy miksi tahan paikkaan itsemme tuppasimme oli ehka se, etta taala ei muita matkaajia nay, heratetaan ainakin huomiota. No ehka kuitenkin kalasatamassa olevat pelikaanit, haikarat, merijellonat ja kilpikonnat.

Seuraavaksi suuntaamme siis hiekan ja kivien luvattuun maahan, toivon mukaan paasemme bongaamaan yhden kuparikaivoksenkin matkalla, pitaisi olla kohtalainen monttu...

Jotain Argentiinasta

Asado (Kalle)
Kuten jo aiemmin on todettu, Argentiinalaiset osaavat grillaamisen jalon taidon. Naista taidonnaytteista kaksihenkinen ryhmamme on paassyt nauttimaan autenttisissa ymparistoissa pariin otteeseen Mendozassa oltuamme. Paikallisissa grillijuhlissa ei tunnu kasvissyojille olevan hirveasti vaihtoehtoja, voi vain kuvitella mika olisi ollut pihvin tarjoajan ilme jos hanelle olisi sanonut, etta olen kasvissyoja. No joo, onneksi liha maistuu ja kyseiset grilliherkut vielapa erityisen hyvin. Asado ei ole pelkastaan paikallisten kylaseppien tekemaa ruokaa, vaan grillattuja ruokia on myos tarjolla lahes jokaisessa ravintolassa, naissa kaikki voivat nauttia omantuntonsa ja lompakkonsa mukaan. Monet ravintolat ovat vielapa erikoistuneet grillaamiseen ja ravintolan keskelta loytyy oma grillauspisteensa, jossa illan tahtiesiintyjat paistuvat kaikkien katsellessa ja nauttiessa illasta ja yosta.
Ja tosiaankin yosta, Argentiinassa tuntuu olevan tapana venyttaa tuo paivallisen aloittaminen tuonne puolen yon tietamille. Nelivuotissynttarit, joille saimme kutsun, alkoivat vasta kymmenen aikaan ja loppuivat (tai siis lahdimme) kolmen aikoihin, eika paivansankari itse ollut viela paata tyynyyn painanut. No siesta Mendozan alueella onkin sitten kolme, nelja tuntia, joten se niista lyhyista younista. Suomipojille tuntuu vaan olevan todella hankalaa oppia viettamaan siestaa parhaimmassa auringon paisteessa.
Muy rico asado

Mate (-HePe-)
Mate on juoma mita Argentiinalaiset juovat paljon. Itsekin olen tykastynyt kyseiseen juomaan todella paljon. Jokaisella paikalla on omat kuppinsa ja pillinsa, mutta perus mukikin kay tarkoitukseen. Homma tapahtuu nain. Laitetaan kuppiin "pilli" a.k.a bombilla jossa on sihdin tapainen suodatin paassa. Mukiin kaadetaan yerbaa eli yrttia ja sokeria. Paalle kaadetaan kuumaa vetta. Mateen tekija nauttii ekan kupposen jonka jalkeen lisataan vetta ja tarjotaan seuraavalle (pillin paa pyyhitaan aina valissa) nain kuppi kiertaa ympari poydan, aina valilla lisaten yerbaa ja sokeria. Mateeta juodessa vierahtaa helposti tunti jos toinenkin, jonka yhteydessa jutellaan paivan tekemisista ja maailman menosta. Makua voisi verrata vaikkapa teehen jota mate nain periaatteessa onkin. Yerboja on kaupoissa hyllytolkulla ja makua voi lisata vaikka mintun lehdilla (on muuten hyvaa), taikka vastaavilla.
Kavellessa kaupungilla on tullutkin huomattua etta monet paikalliset ovat piknikilla "mateella" puistoissa.
Muy rico

San Carlos de Bariloche

Etukateen olikin jo tiedossa etta Barilochessa kelit eivat ihan Mendozan yli 30 asteen lampoihin nouse. Mutta fiksuina suomipojat ryntasivat t-paidoissaan ulos bussiasemalta. Muutama kilometri menikin kavellessa ja hilpeytta aiheuttaessa paikallisille, ennenkuin pakko se oli itselle myontaa, etta kylmahan taala on ja lisaa vaatetta paalle. Usean hostellin hintakyselyiden jalkeen paadyimmekin edes kohtuuhintaiseen majataloon. 35 ars yolta sisaltaen kohtuullisen aamupalan. Ilmapiiri onkin hostellilla ollut todella hyva ja mukavia matkaajia tullut tavattua.

Eilen lahdimme valloittamaan Cerro Ottoa (kutsuvat vuoreksi) kavellen. Matkaa majapaikasta huipulle on varmaankin n.6km ja taydellisen suuntavaiston ja suomalaisen mentaliteetin omaavina saimmekin 6 tuntia sujahtamaan hyvinkin nopeata. Valitsemamme "oikotie" ei valttamatta ollutkaan kaikista suorin mutta huipulle paastiin ja takaisinkin kunnon vesisateen saattelemana ja tulipahan nahtya paikallista kuusimetsaa.

Tanaan yritimme hommata kalavermeita vuokralle mutta turhaan: emme vuokraa, jarjestamme vain "halpoja" reissuja kalaan, oli kalaliikkeen vastaus. Mikali vuokraaminen onnistuu, niin maanantaina olisi luvassa taimenen kalastusta eraan englantilaisen hepun seurassa. Muuten paiva venahti hepaillessa keskustassa ristiin rastiin ja ihmetellessa hintoja. Bariloche tuntuu olevan melkoinen turistien paratiisi mutta silti melkoisen rento ja viihtyisa paikka. Hostelleja loytyy varmaan sadoissa, ainakin kymmenissa. Laskettelu ja muut ulkoilma-aktiviteetit tuntuvat olevan myyntivalttia taala. Nyt olemme onneksi talvi- ja kesasesongin valissa, joten hinnat ovat inhimillisemmat.

Muutama paiva varmaan vierahtanee viela taala mutta sitten suunta jatkuu rajan ylitse Osornon kautta Valparaisoon.

Valaiden parissa

Niin siina kavi, etta pohjoista kohden piti lahtea, mutta etelaan mentiin. Tarkoituksena oli bongata valaita Valdesin niemimaalla. "Tutkikohtamme" kolmen paivan aikana oli Puerto Madryn, hieman suurempi kaupunki, jossa palvelut yms. helposti saatavilla.

Valdesin niemimaalle jarjestetaan kymmenia retkia paivassa, valaita ja muita merielukoita katsomaan. Me nappasimme bussin Valdesin pikkukylaan Puerto Piramidesiin ja sielta otimme sopivaksi katsomamme valaiden bongausreissun. Retki onnistuikin hyvin, vene oli hyvin pieni, joten paasimme aivan kosketusetaisyydelle valaan poikasta, eika isot hirmutkaan kaukana olleet. Retki kesti noin kaksi tuntia ja tuona aikana havaitsimme toistakymmenta valasta. Tarkemmin kyseessa on Etelanmustavalas (Eubalaena australis). Muutamia viikkoja aiemmin valaita olisi voinut bongata myos Puerto Madrynin rannoilla, mutta nyt ne olivat jo siirtyneet Valdesin niemimaan rantavesiin.

Valasretki ja muut vastaavat eivat ole mitaan kovin edullisia, kyseinen veneretki kustansi 100 ars, eika yrityksista huolimatta halvempaa veneretkea loytynyt. Myos Puerto Madryn on kaikessa kalliimpi kuin esimerkiksi Mendoza, vaikka itse Puerto Madrynissa ei mitaan nahtavaa olekaan. Hostellin hintakin hipoi jo pahasti kipukynnysta 40 ars, joten nyt on aika siirtya nuolemaan haavoja Barilocheen.