Tervetuloa Guatemalaan

Guatemalaa on painettu kohta pari viikkoa ja kaikkea on taas sattunu ja tapahtunu. Niin se vain on, että mitään ei tartte tehdä, kyllä se tekeminen hakeutuu luokse...

Palataanpa ihan tuohon rajanylityshetkeen, eli saavumme Belizen puolelta Guatemalaan, taksikuskit heittävät härskin hurjia "tarjouksia" kuljetuksista. Tarjoukset pitää vielä hylätä, kun ei ole edes Guatemalan leimoja passeissa. Kynät valmiina odotellaan, että päästään täyttelemään kasa maahantulolomakkeita. No, lomakkeita ei kuulu, leimat passiin, muori lyöö 90 päivää oleskeluaikaa ja sanoo että seuraava, näin se hoituu, ei rinkkojen tarkastusta, ei tullilomakkeita tms. Tervetuloa Guatemalaan. Sitten on aikaa hylätä uudelleen ne kalliit taksitarjoukset, hieman heitetään herjaa herrojen hinnoista ja suunnataan kohden hiaceosastoa. Hiacekyytiäkin pitää periaatteesta tingata, kun kuskin ylihintainen alkutarjous on liian ilmiselvä, sama maksetaan, kuin muutkin penkinkuluttajat. No penkinkuluttajia tungetaankin pätkähiaceen ihan muutama, 20 Guatemalalaista ja kaksi Suomalaista taittaa puolentoistatunnin matkan reilussa kahdessa tunnissa. Santa Elenaan päästään ja sieltä pitäisi kuljetus saada vielä Florekseen, eksyneen näköisenä seistään ja odotetaan, että saalis käy pyydykseen... 50, 40, 20, 15, 5 bingo täälä bingo, Pablon tuktuk voittaa ylivoimaisesti lyhyen, mutta ytimekkään tarjouskilpailun.

Floreksesta löytyy sopiva hotelli, tai niin ainakin luullaan... Täällä ei kauaa maleksita, käydään vain Tikalin rauniot katsomassa ja se siinä, tai niin ainakin luullaan...
Rauniot käydään kyllä katsomassa ja hienot ovatkin, isoja temppeleitä keskellä viidakkoa, osa vielä metsän peittämänä, apinoota ja muuta mukavaa näkyy poluilla temppeleiden väleillä. Vietämme alueella ennätykselliset neljä tuntia tulematta yhtään kyllästyneiksi. Tosin, tästä se ilo vasta alkaa... On aika palata hotellille, edellisenä yönä tuli huomattua, että emme nuku yksin. Petikavereina kohtuu mehevänkokoiset luteet, jotka aamuyön tunteina hipsivat tonteille imeskelemään, ei kiva. Vielä kun Petrillä heittää motin kunnolla sekaisin, on paketti valmis. Kaveri huononee silmissä ja silmistä, näkee nimittäin jääkiekkoilijoita huoneessamme ja keräilee pyyhkeitä sukeltamalla, eli mies vaihtoi ulottuvuutta, no kai se siitä, vettä koneeseen. Yön tunnit kuluvat, Petri käy aika-ajoin tarkastamassa saniteettitilojen toimivuuden ja minä tarjoan hyvin läheistä ihokosketusta puolenkilon luteille.

Aamulla jututan hotellin isäntäväkeä, josko pojat vois vaihtaa huonetta, hotellia ei viitsi vaihtaa tai lutikkasota olisi hävitty, vaikka yön hyökkäyksestä tulikin torjuntavoitto. Huone vaihdetaan lutikkavapaaseen vaihtoehtoon, Petri varmistaa paikallisen IDO:n toimivuuden myös uudessa huoneessa, minä järjestelen suurempaa sotavarustelua ja pidän pienen hengennostatustilaisuuden isäntäparin kanssa, emäntä ottaa käskyt vastaan kuten kunnon sotilas, isäntä nikottelee, joten ei ole vaikea valita kuka puetaan "avaruuspukuun" myrkytystoimitusta suorittamaan. Emäntä käy hakemassa asiaan kuuluvat kemiallisen sodankäynnin tykötarpeet. Hyviä mömmöjä löytyy nopeasti ja isäntä marssii kohta yläkertaan suorittamaan hyökkäyksen. Taistelu on tällä kertaa lyhyt, mutta epätasainen, poikien rinkatkin saavat harkitut osumat isännän myrkynheittimestä, ei pitäisi elukoiden liftata kyydissä. Petrin olo hieman paranee illan mittaan, mutta sota on vaatinut veronsa ja minun oloni heikkenee. Muistellaan viime vuoden Mighty Amazonia ja Rio Napoa, tämän hetken oireet tuovat kovan deja vu ilmiön. Ei muuta kuin apteekkiin mars ja levyt metronidasolia kiitos, tujut alotukset naamaan ja myös sisäinen sodankäynti on aloitettu, Petrillä oliot perääntyvät viidessä tunnissa, minulla parissakymmenessä. Parin päivän suunniteltu Floreksen keikka venähtääkin viikon mittaiseksi selviytymistarinaksi, tosin selviytyjien määrä on pieni verrattuna sodan aloittaneiden määrään, luteitakin oli ihan huolella, alkueläimistä puhumattakaan.

Matka jatkuu, tällä kertaa suuntana on Lanquin, josta pitäisi tehdä päiväisku Semuc Champeyhin uiskentelemaan kalkkikivikuopissa ja ryömimään tippukiviluolassa. Lanquiniin päästään, mutta ei oikein houkuttele, yhdeksän henkeä lähti matkaan, kaksi jatkoi hetimiten Semuciin, 79 vuotias queen elisabeth ei tiedä minne mennä, espanja taittuu muchas gracias verran, no hän jää Lanquinin kylään, loput kuusi mietitään erään hostellin edessä seuraavaa siirtoa. Semucin hostellin sisäänheittäjä vetää ässän hihasta, ilmainen kuljetus perille, bingo, kuusi vapaaehtoista löytyy heti (jos jotain saa ilmaiseksi, se otetaan). Matka jatkuu kuorma-auton lavalla, no mutta tienvarressa ellu matkalaukkuineen haahuilee ja huutelee englanniksi Guatemalalaisille, ei oikein mene kaiketi perille. No elluhan napataan kyytiin ja loppujen lopuiksi koko porukka suuntaa siis Semuciin. Siellä vietetään kolmisen päivää erilaisten vesiaktiviteettien parissa. Kalkkisillalla käydään hyppimässä ja uimassa, tippukiviluolassa uidaan kynttilät kädessä, joessa tuubaillaan jne. Niin ja ellukin on erittäin tyytyväinen, kun löysi etsimänsä limestonebridgen.
Ja jälleen matka jatkuu, nyt ollaan Antiguassa (niin on myös muuten ellukin) ja mietitään mitä huomenna...